Solidaarisuuden renessanssi

Blogi 16:26

(Petteri Lahti, julkaistu Uudessa Ajassa lokakuussa 2015)

”Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa…” Tässä kun katselee taaksepäin viime päiviä, viime viikkoja viime kuukausia, on pakko todeta, että nämä tutun lastenlaulun sanat osuvat maaliin. Nimittäin vähän suurempaakin kulkijaa hämmästyttää ja kummastuttaa se, mitä Suomessa parhaillaan tapahtuu.

Suomi on rakennettu sopimisen kulttuurilla ja viimeiset kuukaudet tätä perinteistä menestystekijää on moukaroitu hallituksen toimesta oikein olan takaa. Sopimisen kulttuuri, toiselta nimeltään konsensus, on ollut porvaripuolueiden hampaissa jo Alexander Stubbin pääministeriajoista lähtien. Istuva SSS-hallitus on vienyt konsensuskammonsa aivan uudelle tasolle, sillä neuvotteleminen ja sopiminen on korvattu sanelulla ja pakolla. Ei siis varsinaisesti yllätä, että kansa on tyytymätöntä.

Konsensusta ja sopimisen kulttuuria voi kuvata myös perisuomalaisella sanalla yhteistyö. Ominaista yhteistyölle on se, että eri osapuolet löytävät yhteisen tavoitteen, jonka eteen sitoutuvat tekemään työtä. Perinteinen yhdessä tekeminen on kuitenkin maailman muuttuessa saanut astua Suomessakin taka-alalle. Kollektiivisen hyvinvoinnin tavoittelu vaikuttaa jääneen yksilön sekä hänen lähipiirinsä menestyksen alle.  Me-hengen tilalle on noussut kahtiajako me ja ne. Valitettava esimerkki tästä polarisoitumisesta on nykyhallituksen linja taloustalkoisiin osallistumisesta: niiltä (heikommassa asemassa olevilta) leikataan ja meiltä (hyväosaisilta, isotuloisilta) toivotaan edes näennäisiä toimenpiteitä.

Irvokkaimmalla tavalla tämä kahtiajako on noussut esiin tällä hetkellä ajankohtaisessa turvapaikanhakijakeskustelussa. Vastakkain on asetettu tavalliset suomalaiset ja hätää pakenevat turvapaikanhakijat. Enemmistö suomalaisista ymmärtää kuitenkin sen, että hädänalaisia ihmisiä tulee auttaa. Suuri osa suomalaisista tiedostaa, että Suomi on maailman mittakaavassa hyvin toimeentuleva maa, jolla on, vallitsevasta taloustilanteesta huolimatta, resursseja auttaa hätää pakenevia ihmisiä. Äänekäs vähemmistö tosin yrittää pitää huolen siitä, että Suomi unohtaisi roolinsa ja sitoumuksensa kansainvälisen yhteisön jäsenenä.

Suomalaiseen mentaliteettiin on (lähes) koko maamme itsenäisyyden ajan totuttu liittämään seuraavanlaisia termejä: ihmisarvo, oikeudenmukaisuus, tasa-arvo sekä heikomman ja hädänalaisen auttaminen. Tuota edellä olevaa listaa voi kuvata myös sanalla solidaarisuus. Suomalaisuuteen, mutta erityisesti sosialidemokratiaan kautta historian, liitetty solidaarisuus tarkoittaa yhteisvastuullisuutta, yhteenkuuluvuuden tunnetta ja myötämielisyyttä kanssaihmisiä kohtaan. Solidaarisuudella tarkoitetaan maailmanlaajuista kunnioitusta toisia ihmisiä kohtaan. Tämä,  jos mikä, kuvaa mielestäni suomalaisuutta.

Sovitaanko siis, että nostetaan solidaarisuus takaisin suomalaisuuden punaiseksi langaksi? Tätä päätöstä voidaan kutsua vaikka termillä solidaarisuuden renessanssi.