Harri Kivenmaa: Kouluilla ei nyt mene hyvin

Blogi 10:52

Monien vuosien ”elvistelyn” jälkeen Suomen sijoitus Pisa-tutkimusten kansainvälisessä vertailussa on dramaattisesti pudonnut. Kymmenessä vuodessa mitalitilat ovat vaihtuneet pistesijoiksi, hädin tuskin enää niiksikään. Ja kun pintaa on raapaistu syvemmältä, on havaittu, että oppimistulosten heikkenemisen ohella myös eriarvoistuminen on kasvanut miltei kaikilla ulottuvuuksilla.

Professori Jouni Välijärven johtama tutkimushanke on osoittanut, että perusopetuksensa päättäneiden lukutaidossa on suuria alueellisia eroja: Itä- ja Pohjois-Suomessa tulokset ovat osin hälyttävän heikkoja, erityisesti poikien osalta. Ja kaupunkikoulujen oppimistulosten on todettu olevan maaseutukoulujen tuloksia parempia.

Viimeisimmät Pisa-tutkimukset ovat vahvistaneet jo aiemminkin tiedettyä riippuvuutta oppilaan kotitaustan ja hänen koulumenestyksensä välillä: rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät koulutuksenkin saralla. Tytöt menestyvät poikia paremmin, ja kaikkein huonoimmin menee maahanmuuttajataustaisilla ongelmallisten lähiöiden koulujen oppilailla.

Ja uudenlaisia koulunkäynnin ongelmia nousee esiin koko ajan. Lukioiden kouluterveyskyselyiden perusteella on jo pitkään tiedetty, että yli puolet opiskelijoista kokee ainakin ajoittaista voimakasta stressiä opiskelun johdosta. Nyt tämä sama ilmiö on levinnyt perusopetuksen ylemmille luokille (HS12.12.16) 9.-luokkalaisille on pääkaupunkiseudulla myönnetty sairauslomia koulu-uupumuksen takia. Tapauksia on eri kouluista kerättyjen tietojen mukaan ollut vuosittain useita.
Ammatillisen koulutuksen reformi etenee. Samalla kun resursseja (=rahaa) leikataan ennen näkemättömällä tavalla, opetuksen sisältöjä muokataan niin, ettei yleisopinnoista (=yleissivistävistä aineista) jää kuin muisto vain. Samoin käy käytännössä ammatillisten opiskelijoiden jatko-opintokelpoisuudelle. Paperilla mahdollisuus saattaa säilyä, mutta todellisuus on toista.

Juhlapuheissa suomalaisen koulutuksen merkityksestä ja ylivertaisuudesta jaksetaan edelleen puhua kauniisti. Mutta todellisuudessa jokaisen koulutusasteen resursseja ja mahdollisuuksia on viime vuosina nakerrettu vähin erin ja kutakin vuorollaan niin, etteivät nyt esille nousseet ongelmat jaksa yllättää.
On selvää, että suuri osa oppilaiden hyvinvointia ja työkuntoa kohentavista asioista voidaan ratkaista yksinkertaisilla, kodin ja koulun yhteistyöhön ja selkeään työnjakoon pohjautuvilla toimintamalleilla. Se, että kouluikäinen nuori tarvitsee riittävästi unta, säännöllisen vuorokausirytmin, terveellistä ruokaa, harrastuksia, tukea, aikaa ja kärsivällisyyttä, on varmasti selvää valtaosalle vanhemmista. Mutta yhä enemmän on oppilaita, jotka kokevat vanhemmuuden puutetta, joiden unirytmit ovat sekaisin ja joiden vapaa-aika kuluu digipeleissä ja päämäärättömässä oleilussa. Tällaisten oppilaiden perheet tarvitsevat tukea suoriutua omasta osuudestaan kasvatustyössä. Perhepolitiikka on niinmuodoin myös koulutuspolitiikkaa.

Koulujen toimintatapojen kehittämisessä, kulttuurissa, on myös paljon mahdollisuuksia uuden luomiseen: Liikkuva Koulu, harrastustunti viikossa, koeviikko, kummiyritystoiminta ja Kiva Koulu ovat esimerkkejä siitä, miten viihtyvyyttä ja hyvinvointia voidaan edistää luovasti ja pienin kustannuksin.

Mutta suuri linja – koulutuksesta leikkaaminen ja toimintaedellytyksien murentaminen – on muututtava. Omaa oksaa on nyt sahattu riittämiin. Vai onko meilläkin siirrytty `Totuuden jälkeiseen aikaan`, jossa selkeillä tutkimustuloksilla ei poliittisessa päätöksenteossa ole mitään merkitystä.

Harri Kivenmaa